MATTI HAAPONIEMI

Tanssitaiteilija


Kirjasto tanssii!

Tammi-helmikuussa 2020 työskentelin Tampereella Hervannan, Koilliskeskuksen ja Lielahden kirjastoissa. Kävin kussakin kirjastossa kerran viikossa improvisoimassa lyhyitä tansseja kirjaston asiakkaiden valitsemista lähtökohdista. Yhteensä kävin siis kolme kertaa viikossa kahdeksan viikon ajan. Käytännössä kiertelin kirjastojen hyllyjen välissä kohtaamassa ihmisiä. Kerroin kuka olen, mitä teen ja haluaisiko henkilö tai henkilöt katsella hetken tanssia. Tämän jälkeen valittiin kirja ja sieltä pätkä tekstiä. Tekstiä luettiin ääneen ja minä tanssin samalla. Joskus minä luin ja toisinaan kohtaamani ihmiset halusivat lukea. Lielahdessa minulla oli käytössä Tuike -sali, mutta tanssin enemmän kirjaston puolella kuin salissa, sillä siellä ihmiset yleensä olivat. Muissa kirjastoissa minulla ei ollut erityistä tilaa. Lielahdessa olin tunnin ja muissa kirjastoissa kaksi tuntia kerralla.

Alkuun konsepti oli minullekin vieras. Ensimmäiselle kerralle Lielahteen tuli vartavasten yksi ihminen. Tanssin hetken hänelle. Hän kysyi eikö tänne tule enempää väkeä. Sitten hän itse tahtoi viedä tanssia kirjaston puolelle ja ehdotti voivansa lukea. Oli iloinen yllätys, että heti ensimmäinen katsoja halusi niin kovasti viedä tanssia muillekin. Pitemmittä puheitta menimme lastenosastolle. Välillä hän luki ja minä tanssin ja välillä luin itse ja tanssin. Siellä sitten tanssiessani kaksi sisarusta kurkistelivat hyllyjen takaa kiinnostuneina ja ujostellen. He eivät osanneet vielä puhua. He lähestyivät varovasti lähelle ja säntäsivät aina innoissaan karkuun, kun huomioin heitä. Lopulta he toivat minulle kirjoja, joita halusivat tanssittavan ja hieman myöhemmin ei luettu enää mitään, vaan möngittiin lattialla toisiamme jahdaten. Siinä se tunti kuluikin. Taisi olla erikoinen kirjastokäynti.

Ensimmäinen kerta oli minulle varsin hankala. Osasin kyllä odottaa, että minun täytyy toimia aktiivisesti saadakseni työskentelylleni todistajia, mutta en selvästikään osannut toimia sen mukaisesti. Tämän tulikasteen jälkeen konseptini selkiytyi itselleni myös toiminnan tasolla. Minun täytyi olla selkeämpi - selkeämpi puheessa, kohtaamisissa ja rakenteessa mitä tarjoan, jotta en hätääntyisi, jäätyisi ja sohlaisi. Vain siten kokemus voisi olla kaikille helposti lähestyttävä.

Toisella kerralla olin Hervannassa. Mieleenpainuva tapaus oli kun alkoholisoitunut henkilö luki pala kurkussa kuinka pikku kenguru joutui eroon äidistään. Vartija tuli hänet keskeyttämään, koska hän luki niin kovaa, että hulmatunut ääni jylisi koko kirjastossa. Jäin harmittelemaan, etten tilanteen tohinassa osannut toimia ja pyytää häntä lukemaan hiljempaa. Hän kiitti sydämellisesti hetkestä ja sanoi rivien välistä, että tällaista tämä on.

Samaisella keikalla en aktiivisesti tarjonnut vaihtoehtoa, että lukisin itse. Se osoitti, että ääneen lukemiseen voi olla iso kynnys. Jatkossa se oli aina vaihtoehto. Kun kolmannella kerralla olin käynyt Koilliskeskuksessa ja kokenut kaikki kirjastot, oma työnkuvani oli asettunut suunnilleen sellaiseksi, kuin se tuli olemaan koko kahdeksan viikkoa. Kuljen kirjastossa valitsemani kirja kädessä kohtaamassa ihmisiä. Usein otin Jukka Itkosen runokirjoja, sillä niissä oli kivoja värikkäitä kuvia ja eläin- ja luontoaiheista sanamaastoa, joista useimmiten syntyi mielekkäitä tansseja. Omalla kirjavalinnallani pyrin helpottamaan tanssittavan tekstin valintaa. Kyllästyessäni Itkoseen otin toisia runokirjoja, sillä runot maalavat tunnelmia ja maisemia ja jättävät tilaa mielikuvitukselle. Niissä on kussakin oma maailmansa, niihin on sisäänrakennettu ajatelman kaari ja usein säkeet tanssivat kielellä. Siksi ne liikuttavat minua.



Alkuviikkoina oloni oli hieman kuin puhelinmyyjällä ja kuvittelinkin saavani sen kaltaisia kieltäytymisiä. Oli kiirettä ja sen sellaista. Totuin tähän kuitenkin varsin nopeasti. Olihan työssä käytännössä kyse toisilleen vieraiden ihmisten kohtaamisesta. Lähestyessäni ihmisiä pidin huolen, että lähestyin sopivaa etäisyyttä tunnustellen, pyrin tulemaan jutulle heidän näkökentästään ja tarvittaessa laskeuduin kyykkyyn heidän tasolleen. Jotkut innostuivat heti, toiset kieltäytyivät heti ja jotkut empivät aikansa ja lopulta hyväksyivät tai kieltäytyivät. Melko usein tilaisuuden alkuun oli saapunut yksittäinen ihminen tai pariskunta, jotka olivat tulleet vartavasten katsomaan tanssia ja joitakin kohtaamiani ihmisiä tapasin sattumalta useamman kerran.

Viikkojen aikana tanssin monenlaisia tekstejä. Usein ihmiset kysyivät mitä pitäisi valita. Vastasin aina, että mitä vain, tämä on leikkiä. Tanssin muun muassa lasten kuvakirjoja, Mike Tysonin elämäkertaa, Maailman kuvalehden artikkeleita, runoja, tietokirjaa höyryvetureista, sarjakuvia, satuja, romaaneja ja elokuvien takakansia. Kerran eräs tykästyi tanssittuun runokirjaan niin, että lainasi sen itse lapsenlapselleen luettavaksi.

Yleensä ihmiset olivat vilpittömästi kiitollisia jaetusta hetkestä ja he silminnähden saivat uudenlaisen kokemuksen kotiin vietäväksi. Kohtaamiset olivat molemmin puolin ravitsevia ja voimaa antavia. Vaikka olisi ollut muuten hiljaisia keikkoja, niin nämä iloiset kohtaamiset kevensivät oloa ja työ tuntui merkitykselliseltä. Useimmiten kaikkien katsojien kanssa juteltiin vielä hetki. Tavallisia puheenaiheita olivat mistä olen saanut idean tanssia kirjastossa, miten ihmiset reagoivat, eikö tänne enempää ihmisiä tule katsomaan, missä olen opiskellut tanssia ja esiinnynkö televisiossa. Hämmennys oli myös tavallinen reaktio. Hämmennystä aiheutti kenties se, että ihmiseltä kysytään yllättävässä ympäristössä voinko tanssia sinulle ja jos tanssi ei ollut entuudestaan tuttua, niin oma osansa oli tietysti hyllyjen välissä improvisoidulla tanssillakin.

Idean työskentelyyn sain kirjastoissa vietetystä ajasta. Kirjastot ovat merkittäviä paikkoja yhteiskunnassamme. Ne ovat yhteisiä olohuoneita, joissa voi harrastaa ja opiskella lähes mitä vain. Nykyään kirjastot tarjoavat kirjojen lisäksi esimerkiksi pelejä, liikuntavälineitä, tiloja, muusiikkia, soittimia, luentoja ja konsertteja. Kaikki tämä on kaikkien ulottuvilla pelkällä kirjastokortilla eikä sitäkään aina tarvitse. Ideani alku oli, että miten voisin itse osallistua tähän tarjontaan. Voisiko tanssitaiteilijan lainata? Saatuani taiteilija-apurahan lähestyin Tampereen kirjastoja, jossa tarjouksestani kiinnostuttiin ja se ohjattiin eteenpäin Hervantaan, Lielahteen ja Koilliskeskukseen.

Kierrellessäni kyselemässä ihmisiltä pyrin käymään kaikkien luona jutulla. Kaikkia ei ole kuitenkaan helppoa lähestyä. Syyt tähän on omien korvien välissä ja vallitsevissa tilanteissa. Välillä ihmisestä välittyvä fiilis oli, että hän ei halua kontaktia muihin. Välillä arvelin, että yhteisen kielen puuttuminen tekee kohtaamisesta vaikeaa. Molemmat skenaariot osoittautuivat välillä oikeaksi, mutta onneksi myös vääriksi. Erityisesti Hervannan kirjastossa kohtasin erilaisia ihmisiä ja kulttuureja ja olen näistä kokemuksista kiitollinen.

Työskentely kirjastoissa oli erittäin opettavaista. Kun kohtaamisissa yhteinen huomio ja keskittyminen oli läsnä, työskentely tuntui hyvältä ja välillä tunnelma oli taianomainen. Tuntui, että osapuolien välillä todellakin vaihtuu energiaa. Äänellisessä ja liikkeellisessä hälyssä tunnelmaa ei ollut eikä näkymättömän vuorovaikutusta ainakaan voinut aistia. Tämä havainto opetti petaamaan tilanteita sellaisiksi, että mahdollisuudet yhteiseen kokemukseen paranisivat. Ainahan se ei tietenkään onnistunut. Muistutin myös itseäni, että oma kokemukseni antaa vain suuntaa hyville arvauksille toisten kokemuksista ja hyväksyin magiat ja hälyt niistä liiemmin murehtimatta.

Parhaita hetkiä minulle tässä työskentelyssä oli kun ihmisen silmät syttyivät ja suu kääntyi hymyyn. Hauskaa oli, kun jotkut halusivat lisää ja kokeilivat myös erilaisia tekstejä. Muutama pienempi lapsi myös alkoi tanssia mukana ja syntyi yhteisiä tansseja. Ja kyllä yksi aikuinenkin tanssahteli hyllyjen välissä kanssani. Kourallinen alakoululaiskaveruksia halusivat kilvan lukea vuorotellen. Sitten he halusivat tanssia itse tekstejä ja lopulta he näyttivät ja opettivat minulle tiktok -tansseja. Se oli hauskaa. Eräs vanhempi rouva ei ollut aiemmin tutustunut runoihin. Hän ajatteli ääneen, että voisihan tuota itsekin kokeilla liikkua kotona runojen kanssa. Hän sanoi olevansa innokas tanssija ja pohti, että milloinkohan sitä lakkaa pitämästä tanssimisesta. Erityisesti jenkka, polkka ja muut hyppelevät tanssit olivat hänen mieleensä.

En tiedä miten tämä työskentely ja nämä kohtaamiset vaikuttavat pidemmällä ajalla. Tiedän, että ainakin tapahtuessaan ne olivat erityisiä jaettuja hetkiä, jotka toivat merkitystä päivään. Ehkä joku sai niistä kipinän aloittaa jotain uutta tai tehdä asioita erilailla kuin on tottunut. Toivon, että pitkänkin ajan jälkeen nämä pienet hetket voivat vielä pilkahtaa mieleen lämpinä muistoina eletystä elämästä ja tuoda iloa päivään.

Kiitos kirjastot ja ystävällinen henkilökunta! Kiitos kaikille kirjaston kävijöille! Kiitos Taiteen edistämiskeskus!